Sanotaan, että pohjavesi on maapallon puhtainta luonnon tarjoamaa vettä. Maapallon suolattomasta vedestä suurin osa on varastoitunut jäätiköihin. Nestemäisestä suolattomasta vedestä puolestaan suurin osa on pohjavettä. Erään arvion mukaan maapallon kokonaisvesimäärästä noin 0,5 prosenttia on pohjavettä ja 0,007 prosenttia joki- ja järvivettä. Pohjavettä on siis maapallon kokonaisvesimäärään verrattuna vähän, mutta toisaalta suolattomiin pintavesiin nähden paljon.

Pohjavettä muodostuu yleensä sadevedestä suoraan maaperän läpi imeytyen, mutta pohjavesiesiintymä voi saada täydennystä myös järvivesistä. Pohjaveden syntymiseksi maaperän on oltava riittävän huokoista niin, että veden imeytyminen maaperään on mahdollista. Hyödynnettävän pohjavesiesiintymän ehtona on suodattavan ja varastoivan maaperäkerroksen riittävä paksuus. Näin sekä veden suodattumiselle että varastoitumiselle on edellytykset. Pohjavesialueiden maaperä on yleensä huokoista soraa tai hiekkaa, harvemmin moreenia. Pohjavesialueen olemassaoloa ja laajuutta ilmentävät esimerkiksi lähdepurkautumat.

Pohjavesialueilla sade- ja sulamisvedestä imeytyy noin 40-60 prosenttia pohjavedeksi. Koska syntyvän pohjaveden määrä on riippuvainen sateesta, myös pohjaveden pinnan korkeus vaihtelee sateisuuden mukaan. Tosin suurilla pohjavesialueilla veden pinnan lyhytaikainen vaihtelu on vähäisempää kuin sademäärän vaihtelu. Pohjavesien korkeusmittauksissa voidaan myös erottaa keväiset lumien sulamisvesien ja toisaalta runsaiden syyssateiden pohjaveden pintaa nostavat vaikutukset.

Pohjaveden hyvä laatu perustuu suodattavaan maakerrokseen esiintymän yläpuolella. Sadeveden muuttuminen pohjavedeksi on kuitenkin monimutkainen tapahtuma, jossa vesi liuottaa maaperästä erilaisia aineita. Veden liuotuskykyyn vaikuttavat myös ihmisperäiset sadeveteen kulkeutuneet yhdisteet. Vesi liuottaa maaperästä esimerkiksi rautaa ja mangaania. Oma merkityksensä pohjaveden laatuun on myös biologisilla tapahtumilla, joihin mikrobit liittyvät keskeisesti. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrät ovat yleensä kuitenkin niin vähäisiä, että pohjavesi on usein jo sellaisenaan juomakelpoista.

Ihmistoiminnoista aiheutuu myös riskejä pohjaveden laadulle. Koska pohjavesialueet ovat maaperän rakennettavuudeltaan hyviä, niiden käyttö on myös intensiivistä. Koska pohjavettä muodostuu sora- ja hiekka-alueille, myös monet ihmistoiminnot ovat keskittyneet samoille seuduille. Routimattomat, hyvin vettä läpäisevät maakerrokset ovat ohjanneet liikennereittien suunnittelua ja muuta maankäyttöä. Näin merkittäville pohjavesialueille on vähitellen kehittynyt vilkasta ihmistoimintaa. Esimerkiksi kaatopaikoista, liikenteestä, teollisesta toiminnasta, polttonesteiden säilytyksestä ja jakelusta sekä soranotosta saattaa aiheutua pohjavesien pilaantumisen vaaraa. Pohjavesien pilaantumisriskiä pyritään pienentämään etukäteen mm. riskialttiiden toimintojen sijoituspaikkoja suunniteltaessa tai jo konkreettisen riskin pohjavedelle aiheuttaneen saastuneen maaperän puhdistustoimenpitein.

Pohjavesialueella olevan pohjaveden korkeuden määrittäminen ei yleensä onnistu ilman asiantuntemusta. Tosin tiettyjen perusasioiden hallitsemisella voi jo saada pieniä vihjeitä mahdollisesta veden pinnan korkeudesta. Tällaisia vihjeitä voivat olla reuna-alueiden lähteiden, lähdevaikutteisten lampien ja soiden veden pinnan korkeudet. Laajemmalla pohjavesialueella veden korkeuden pienipiirteinen määrittäminen vaatii kuitenkin tarkempaa tutkimusta pohjaveden asemasta. Veden korkeudesta ja virtaussuunnista voidaan saada melko tarkka kuva esimerkiksi erilaisten karttojen tulkinnan, geofysikaalisten mittausten ja maahan porattavien pohjaveden havaintoputkien avulla. Myös pohjavesikaivoista voidaan tehdä veden pinnan korkeusmittauksia. Näin saadaan kuvaa maaperän rakenteesta, pohjaveden muodostumisesta sekä virtauksista.

Pohjavesialueiden rajaamistyössä on päädytty kahden rajan käyttöön. Puhutaan sisemmästä ja ulommasta pohjavesialueen rajasta. Näistä sisempi rajaus osoittaa varsinaista pohjaveden muodostumisaluetta. Tämän lisäksi pohjavesirajauksiin on lisätty muodostumisalueen ulkopuolisia alueita. Näillä alueilla on tai saattaa olla pohjaveden virtausten suhteen yhteyksiä varsinaiseen muodostumisalueeseen, jolloin esimerkiksi muodostumisalueen ulkopuoliset kallio- ja moreenirinteet on sisällytetty aluerajaukseen. Rajausten lisäksi pohjavesialueet on järjestetty kolmeen eri luokkaan. Tällä luokituksella pyritään kuvaamaan alueiden käyttökelpoisuutta ja suojelutarvetta. Ensimmäisen luokan pohjavesialue on vedenhankintaa varten tärkeä alue, toisen luokan alue vedenhankintaan soveltuva alue ja kolmannen luokan alue muu pohjavesialue, jonka hyödyntämiskelpoisuus on vähäinen tai sen kelpoisuus vaatii lisätutkimuksia.

Hollolan pohjavesialueet

Hollolan pohjavesiavarat ovat hyvin mittavia. Hollolan pinta-alasta 18 prosenttia on pohjavesialuetta. Suurimmat esiintymät sijaitsevat ensimmäisen Salpausselän reunamuodostuman alueella valtatie 12 molemmin puolin. Yhtenäinen pohjavesialueiden ketju alkaa Nastolasta jatkuen aina kunnan länsiosiin, Hämeenkosken ja Kärkölän kuntien alueille. Reunamuodostuman alueella voidaan erottaa kaksi toisistaan erottuvaa pohjavesialuetta, Kukonkoivu-Hatsinan ja Salpakankaan pohjavesialue. Näistä erityisesti ensin mainitulla on myös valtakunnallista merkitystä suuren kokonsa ja veden antoisuutensa vuoksi. Kukonkoivu-Hatsinan pohjavesialueen antoisuudeksi on esitetty noin 44 000 kuutiometriä vuorokaudessa, mikä vastaa noin kaksitoistakertaisesti laskennallista kuntalaisten kuluttamaa vesimäärää. Näiden kahden merkittävimmän pohjavesialueen lisäksi Hollolan alueella sijaitsee kokonaan tai osittain 25 muuta luokiteltua pohjavesialuetta.

Kahden suurimman pohjavesialueen sijaitessa Salpausselän reunamuodostuman alueella muut Hollolan pohjavesialueet sijoittuvat yleensä erilaisiin harjumuodostumiin. Harjumuodostumat ovat jääkauden aikaisten jäätikköjokien muovaamia kokonaisuuksia, joihin jään sulamisvedet ovat kasanneet hyvin monipuolisia rakenteita. Tällaisista harjumuodostumista esimerkkeinä voidaan mainita Myllynmäen ja Vuorenmäen harju Kirkonkylään johtavan Kirkkotien länsipuolella sekä Paimelassa Vesikansantien varrella sijaitseva Paimelanvuori.

Pohjavesien virtaus- ja purkautumissuunnat riippuvat maa- ja kallioperän rakenteesta, sen vedenjohtokyvystä sekä maaperämuodostuman syntytavasta. Pohjavesialue voi olla joko vettä ympäristöönsä luovuttava tai ympäristöstään vettä keräävä. Reunamuodostuman alueelle kehittyneet pohjavesialueet, kuten Kukonkoivu-Hatsinan ja Salpakankaan pohjavesialueet ovat pohjavettä ympäristöönsä luovuttavia, mikä näkyy useina lähdepurkaumina reunamuodostuman etelä- ja pohjoispuolella. Näin ollen reunamuodostumaan on syntynyt pohjavesiselänteitä, joiden kohdalla veden kulku jakaantuu useampiin suuntiin. Tunnetuin Kukonkoivu-Hatsinan alueen lähdepurkauma lienee Etelä-Suomen suurimmaksi sanottu lähde, Uskilan Kiikunlähde. Harjualueiden pohjavesivirtaukset kulkevat yleensä harjun suuntaisesti, jolloin pohjaveden purkautumiskohtaa voi etsiä harjun päästä. Reunamuodostumissa pohjaveden pinta kohoaa lähes aina muodostumaa ympäröivää maastoa korkeammalle veden virtausvastuksesta johtuen. Reunamuodostuman pohjavedenjakajien sijainteja ei useinkaan voida päätellä maaston pinnanmuotojen perusteella. Harjumuodostumissa pohjaveden pinta reunamuodostumista poiketen ei nousekaan ympäröivää aluetta korkeammalle. Harjut ovat syntyneet usein kalliopainanteiden päälle, jolloin pohjaveden pinta jää yleensä harjua ympäröivää maaston pintaa alemmas.

Kartta Hollolan pohjavesialueista

Lisätietoja

Suomen ympäristökeskuksen sivuilta
- pohjavesistä ja niiden suojelusta

Esimerkkejä Hollolassa tehdyistä pohjavesiselvityksistä

- Maa-aineksen ottoa koskeva maisema- ja pohjavesiselvitys (1993)
- Hollolan pohjavesialueiden suojelusuunnitelma (1999)

Lisätietoja pohjavesistä